keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Hanna Saarikoski "Auki"


AUKI

HANNA SAARIKOSKI  Galleria Uudenmaankadun Huudossa

1.1. - 20.1.2013


Hanna Saarikoski on suhteellisen tuore Galleria Huudon jäsen, joka valmistui Kuvataideakatemian maalauksen osastolta vuonna 2008. Monen nykytaiteilijan tavoin ilmaisuvalikoima on laaja, maalauksesta, videoon ja performanssiin. Tai mitä mikäkin sitten on. Näistäkin asioista juttelimme haastattelussa, joka toteutettiin ”Auki”-näyttelyn urakan ollessa noin puolessa välissä.


Lehdistötiedote:
“Auki
Auki on kolmen viikon maalausperformanssi Galleria Huudon Uudenmaankadun näyttelytilassa. Päällystän gallerian lattiasta kattoon paperilla, ja maalaan tilaa joka päivä.
Työskentely noudattelee gallerian aukioloaikoja, lukuunottamatta keskiviikkoja 9.1 ja 16.1 jolloin olen paikalla iltapäivällä klo 17 – 20. Tällöin galleria on auki klo 20 asti. Näyttely on avoinna poikkeuksellisesti myös maanantaisin klo 17 – 20.
Näyttelyn lopettajaiset järjestetään sunnuntaina 20.1 klo 12-16, jolloin vierailijoilla on mahdollisuus leikata mukaansa valitsemansa palan maalauksesta.
Tervetuloa!”
Kalle: Se on tämmösissä hommissa joskus valaisevaa, että voi keskittyäkin nyhjäämään vaan jotain pientä kohtaa sen sijaan, että koettais koko ajan sommitella koko tilaa.
Hanna: Niin vaikka sitä huomaa huijaavansa itseään, ettei muka kokoajan ajattelisi sitä kokonaisuutta ja yrittäisi tehdä jotenkin tyylikkäästi. Vaikka väittää itselleen, että ei… ja tollaset on sitten sellaisia hengähdystaukoja.
K: hmm…kun ajattelee, että olisi ollut loogista alottaa enemmän noista seinistä ja säästää se lattia viimeiseksi kun sen päällä kokoajan rampataan. Mutta sulla se on lähtenyt vetämään enemmän toisin päin…
H: Niin no, mihinkään tuollaiseen noin järkevään ajatteluun ei oltais kyllä varmaan kyetty, vaikka oltais yritettykin. Mä tykkään semmoisista renessanssikuvista missä puutarhat jatkuu ikuisuuksiin ja ihmiset kurkistavat kulman takaa ja olin aatellut, että tässä olisi tehnyt enemmän just senkaltaista, mutta jotenkin se lähti kulkemaan omia polkujaan. Tuossa suihkulähteessä on ehkä jotain sellaista mitä etukäteen ajatteli.


K: Siinä pressissä sulla oli vaan se peruskonsepti, että on auki silloin ja silloin ja sä maalaat täällä, ja sitten on ne lopettajaiset tiettynä päivänä.
H: Niin kun mä tiesin, etten kuitenkaan osaa pitää täällä suutani kiinni, vaan alan löpisemään ja tulkitsemaan kaikille kaikkea, niin että jos ees sen, missä esittelee asian, jättäisi puhtaaksi niin muutkin saisi vapaasti ajatella mitä ajattelee. 
K: Ja kun alkaa tekemään tällaista uudenlaista, niin varmaan hyvä jättää sillälailla auki, ettei tuu paineita, että täytyy täyttää ne kaikki lupaukset mitä oli siinä pressissä.
H: Olisi sitä voinut laittaa kaikenlaista, mutta sitten kun tulee niin paljon sellaisia juttuja mitä ei voinut tietää etukäteen. Että mitä se on vaikka pystysuoralle seinälle maalaaminen, että sitä ei voi yhtään liikuttaa. Ei voi yhtään kallistella, kun vesiväri on niin liikkuvaa. Ois voinut laittaa, että tätä ei voi yhtään korjata, että kaikki mikä tulee niin se jää.


K: Kuvataideakatemiassahan sä olit maalauksen osastolla.
H: Niin silloin mä ajattelin, että maalaus on vaan sellainen väline mitä käyttää. Ettei oo ”oikea maalari”, mitä se sitten ikänä oliskaan. Ehkä siihen asiaan on myöhemmin alkanut suhtautumaan vapautuneemmin, mut just tän projektin kanssa on tullut sellainen olo, että tässä on kyse jostain huomattavan paljon enemmän kuin maalaamisesta… maalaamisesta mitenkään ja ennen kaikkea maalaamisesta hyvin. Että oikean maalarin määritelmä on se, että koettaa maalata hyvin.
K: Niin, tää on varmaan tiukin mahdollinen konsepti jos ois ajatus, että on pakko maalata hyvin, että on aikarajoissa ja hallitsemattoman yleisövirran keskuudessa…
H: …ja tilassa. Niin. Toisaalta sitä voi onnitella itseään, että on taas onnistunut hankkiutumaan sellaiseen projektiin, joka ylittää reippaasti sen oman kyvyn, että voi tehdä jotain muuta. Mutta kyllä mä muistan, että kouluaikoina tuli sellaista kritiikkiäkin, että se on ihan vaan pelkuruutta, että hankkiutuu sellaisiin tilanteisiin jossa ei voi tehdä parastaan.
K: Että välillä pitää voida keskittyä ja haluta joitain tiettyä asioita, eikä aina vain olla jossain sellaisessa meiningissä mikä vie mennessään.
H: Mutta sellaisen keskittymisen ja syventymisen tarpeen pitää tulla omasta itsestään, eikä jostain ulkoisesta paineesta, että nyt mä hallitsen tämän asian ja nyt mulla on mahdollisuus onnistua. Koska silloin tulee aika usein aika tylsää kamaa. Tai toiset ihmiset on ehkä sillai erilaisia, että ne pystyy selvittämään sen tilanteen, mutta itsellä on ainakin sellainen olo, että se jähmettää omaa tekemistä liikaa. Mutta ehkä se tosiaan on tiettyä pelkuruutta.


K: Itse sen huomasi kun piirsi aina jossain kadulla tai vastaavassa ja siinä oli aina semmoinen hoppu. Siitä tuli piirtämiseen ihan hyvää laatua, kun oli se meininki päällä, mutta sitten ehkä kun joskus koetti piirtää jotain ihan muuta, niin se olikin niin hankalaa. Ja tuli halu, että ei; mä haluan päättää ja sommitella jotain ja työstää sitä, ettei ole aina riippuvainen siitä, että on jossain liemessä tai meiningissä, joka sitten energisoi sen teoksen. Mutta se tuli sitten vasta kun oli saanut tehdä tarpeeksi sitä yhtä juttua. Että ehkä sitä ei kannata niin etukäteen julistaa mitään hyveitä ja sitten koettaa noudatta niitä sen vastaisesti, että miten se työskentely oikeasti vetää. 
H: Musta se on kauheen sympaattista, että on tai edes yrittää miettiä jotain ”hyveitä”, vaikkei niitä sitten julistaiskaan. Että sinäänsä vaikka se ”hyvin maalaaminenkin” ois kiinnostava päämäärä. Silloin pitäis tietää mikä on hyvää. Ainakin itselle.


K: Sun jutuissa on monesti mukana jotain performanssimaista, tätäkin voisi ajatella maalausperformanssina, mutta niissä tehdään kuitenkin samalla jotain muuta. Ei tunnu, että se performanssi olis niissä kuitenkaan se juttu. Jos ajattelee vaikka sitä ”To see Paris and die”-videota, niin onhan se tekeminen performanssimaista tekemistä ja paikan päällä se on varmasti toiminut ohikulkijoille performanssina, mutta se on ollut kaikki tavallaan sen videon tekemisen palveluksessa.
H: Musta on tosi mukavaa kattoa performanssia ja performanssin tekijöitä, mutta ei musta olis sellaiseen. Mä ajattelen, että monessa tekemisessä on jokin sellainen taso, jota performanssin tekijät käyttää tietoisesti ja nimenomaan siihen taidemuotoon. Mutta ei sanoja tarvitse sillälailla fiksata, että joskus sitä elementtiä voi käyttää johonkin muuhun ilman, että sanoo, että tässä on kyse just performanssista. Voishan sitä vaikka siivota päivän ja sanoa sitä siivousperformanssiksi ilman, että liittäis siihen mitään sen kummempaa; keskittyis vaan siihen puuhaan.  Täälläkin on tullut monesti sellainen olo, kun lakasee vaan vaikka irotkiviä lattialta ja ihmiset katsoo tuolta kadulta, että miten paljon siinä on samaa kuin performanssissa.


K: Tässä kun on tämä iso ikkuna ja valkoinen kuutio, niin se on sellainen raami tai näyttämö, että kun säkin tossa varmaan vaan välillä istut, etkä kokoajan maalaa kaikkia tunteja tukkoon, niin sekin näyttää tuonne kadulle joltain esitykseltä tai sommitelmalta.
H: Joo, sitä on pitänyt tehdä taistelua itsensä kanssa, että välillä vaan ihan makaa. Että vaikka se on varmaan ihan selviö ainakin taideväelle, että sitä tarttee kanssa ihan vaan tyhjää tilaa ja aikaa, niin kuitenkin on sellainen olo, että pitäis näyttää jotenkin työteliäältä… että mistä se semmoinen oikein tulee.
K: Se voi olla ihan muutenkin meidän kulttuurissa.
H: Niin. Että silloin se ainakin tuntuu tosi performanssilta, kun makaa vain tuossa ja tuijottaa kattoon.
K: Oliko siinä alkuperäisessä ajatuksessa, jos sitä vielä voi jäljittää taaksepäin, niin oliko se enemmän, että luoda tiettyyn tilaan kolmiulotteinen maalaus tietyssä ajassa, vai enemmän, että se on julkista maalausta, että ihmiset voi katsoa mitä se on ja miten se edistyy?
H: Mun mielestä ne oli kummatkin aika tasavahvoina ja sitten vielä se - vaikka se ei ole uusi ajatus, niin kuitenkin aina yhtä kutkuttava - että voi astua ulkopuolelta sisään maalaukseen. Sinäänsä hassua, että mä en ole vielä kauhean paljon ottanut sitä ympäröivää haltuun, mutta siinäkin on jo jotain, tässä maalauksen päällä kävelemisessä..
K: Se on tosi hankalaa, tulee semmoinen pomppiva olo kun huolehtii kokoajan, että missä niitä muita kengänjälkiä on, että uskaltaa laittaa omansa sekaan.


H: Se on ollut positiivinen yllätys, miten paljon iloisia reaktioita tuolta kadulta on tullut. Että vaikka itseä ahdistaa kaikki ne tavoitteet ja paineet, niin se ei kuitenkaan välttämättä näy minään mustana pilvenän tossa mun pään päällä.
K: Se on kiehtova ajatus, se taiteilija luomistyössä ateljeessaan. Että vaikka tässä on kyse eri asiasta kun maalarin perus-ateljeetyöskentelyssä, niin silti tää toimii ohikulkijoille semmoisen kuvana tai rekonstruktiona.
H: Niin, on hauskaa kun saa katsoa. Mä olen ajatellut, vaikka se kuulostaa kauhean tylsältä, että tämä on tosi pedagoginen näyttely: paitsi itselle kun koettaa uida tässä liemessä mihin on itsensä laittanut, niin myös katsojille. Että miten se kuva syntyy. Kuinka paljon siihen liittyy eestaas-kävelyä.
K: Ei oo ollut sitten mitään sellaista kreisiä, että muistaa pari kertaa kun tässä on pidetty jotain Huudon palaveria ennen galleria-ajan alkamista, niin joku on ryysinyt tänne sisään tai kerran joku näytti munaansa tossa ikkunassa.
H: Ei ole ollut mitään sellaista… aika raju teko, näyteikkunan ikkunan edessä alkaa paljastelemaan.
K: Sillä oli sellainen hullu virne päällä, että varmaan jossain tiloissa.
H: Ihmiset on ollut kyllä tosi normien mukaan.
K: Siinä voi olla jotain käänteistä etikettiä, että palaveri edustaa jotain virallista ja tylsää ja järjestystä, niin se laukasee ihmisissä helpommin jonkun häiriköinti-vietin, mutta kun tämä on sinäänsä jotain toisenlaista… niin mitä tässä oikein alkais edes häiriköimään.
H: Häiriköinnin etikettiä. Riippuu varmaan tilanteesta, että joskus sitä voisi järkyttyäkin, mutta nyt jos tossa alkais joku itseään paljastelemaan, niin olis vaan, että aha: malli tuli.
(naurua)
K: Se olis kyllä hyvä sommitelma kun tuossa ulkona seisois joku puolialaston paljastelija ja sitä täällä galleriassa maalattais seinälle.
H: Vois melkein toivoa.




Hanna Saarikoskea haastatteli Kalle Turakka Purhonen
linkkejä:
www.hannasaarikoski.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti